Miriam Nortonin kirjassa Kissa joka luuli olevansa hiiri (Tammi, 2008) kerrotaan hiiriperheestä, joka löysi pesänsä luota merkillisen pienen karvakäärön. Kääröllä oli korvat ja häntä, mutta ei silmiä. Se naukui hiljaa. Arvioituaan riskejä hiiriperhe päätyi viemään käärön kotiinsa kasvattaakseen siitä kelpo hiiren.
Käärö sai silmät ja se alkoi elää hiirten tavoin. Se söi siemeniä ja vikisi hiirisisarustensa kanssa. Elämä oli onnellista. Pikkuinen oppi varomaan niin hiirenpyydyksiä, kissoja, koiria kuin ihmisiäkin. Siitä tuli aikaa myöten aina vain parempi hiiri. Hiiriperhe iloitsi, kun pikkuinen oli kehittynyt oikeaan suuntaan.
Uskaltauduttuuan ulos hiirenkolosta pikkuinen kohtasi kissan ja ihmislapsia. Se litki vadillisen maitoa. Se pääsi ihmislapsen syliin ja näki peilikuvansa. Se kehräsi ensimmäisen kerran. Aluksi se pelkäsi itseään.
Hiiriäiti oli surullinen. Se kertoi kissanpojalle, kuinka tämä oli päätynyt heidän perheeseensä. He olivat tehneet parhaansa antaakseen kissanpojalle hyvät eväät elämään. Äiti kertoi, kuinka he olivat kasvattaneet kissanpoikaa suurella rakkaudella. Kuinka he olivat toivoneet, että kissanpoikakin olisi rakastanut heitä.
Kissa ei voi koskaan unohtaa hyviä kasvatusvanhempiaan. Se käy usein hiirenkolossa nakertelemassa juustonkuorta ja vikisemässä vanhoista hyvistä ajoista. Se pitää huolen siitä, että muut kissat antavat hiiriperheen elellä rauhassa. Hiiri-isä on ylpeä kasvattamastaan pojasta.
Kyseinen satu oli erityisen rakas sekä minulle, että perheeseemme sijoitetulle pojalle. Kirja luettiin uudelleen ja uudelleen. Siitä keskusteltiin. Poika kertoi tietävänsä, miltä kissanpojasta tuntui. Minä oletan tietäväni, miltä hiiriäidistä tuntui. Harjoittelimme tunnistamaan sadussa esiintyviä tunteita psykologin lahjoittaman hymiötaulun avulla.
Olen tuntenut kaikkia seitsemää perustunnetta useamman kerran päivässä. Olen oppinut tietämään, mitä on ilo, suru, viha, rakkaus, pelko, hämmästys ja inho. Ne ovat samaan aikaan työni kohde sekä työkaluni. Olen myös nähnyt, kuinka moninaisia ja kummallisia tapoja eri ihmisillä on ilmentää mainittuja tunteita. Tilanne on silloin erityisen hankala, jos ei tunne. Silloin tarvitaan terapiaa.
Satu herätti pojassa paljon kysymyksiä. “Missä kissanpennun äiti on?” Näin, kuinka vihainen poika oli kyseiselle äidille: “Kissaäiti oli varmaan juonut liikaa kaljaa!”. Näin, kuinka surullinen poika oli kissanpennun puolesta: “Kissavauvalla on varmasti ikävä sen omaa äitiä. Hiiriäiti ei saa napata kissaäidin vauvaa!”. Päädyimme yhdessä siihen, että kissan pitää päästä tapaamispaikkaan katsomaan omaa äitiään. Siellä kissan äiti voi kertoa, miten tämän vauvaa pitäisi hoitaa. “Sitten se kissanpoika voi tykätä niistä molemmista äideistä!”. Kyyneleet valuivat pojan poskilla ja kuului vaimeaa nyyhkytystä: “Eikö se hiiriäiti enää tykännyt siitä kissanpojasta?”.
Vastasin, että hiiriperhe rakasti kissanpoikaa niin paljon, että ripustivat sen kuvankin kolonsa seinälle. Aina, kun he katsoivat kuvaa, he iloitsivat kaikista niistä yhteisistä päivistä, joita olivat saaneet viettää kissanpennun kanssa. Aina he toivoivat, että kissan polut johtaisivat kohti onnea ja iloa. Sellaista se vain on, rakkaus. Ei se häviä.
Poika jäi miettimään kissanpojan elämää sänkyynsä, minä ripustin pyykkejä. Päivä oli ollut erityisen hankala. Minua harmitti, kun vaivalla tekemäni lastenhuoneen uudet verhot oli revitty alas ja syljetty märiksi. Ovenkahva roikkui edellisen kiukunpuuskan jäljiltä. Uuden ulkohaalarin polvessa oli reikä. Koiralla oli yritetty ratsastaa. Kun se ei suostunut hevoseksi, sitä oli kiskottu hännästä. Poika nukkui suloisena myttynä. Peitto oli lattialla. Ei olisi ansainnut, että nostin sen.
Tarina hiiriperheestä ja kissanpojasta oli liikuttavan kaunis. Minua itkettää siinä vähän se, että kissanpojalle ei kelvannut hiirten tarjoama elämä. Ja se, että äiti niin kovasti toivoi kissan rakastavan heitä. Hiiriäidin ostoslistassa ei ollut Huono äiti-suklaata, kuten minun. Kissanpojalla ei ollut kiintymyssuhdehäiriötä, tarkkaavuuden häiriötä, ylivilkkautta, ahdistuneisuutta, mielialahäiriöitä, eikä se tehnyt ilkeyksiä. Se eli aina sovussa kasvatusperheensä sisarusten kanssa. Olisiko aika uskoa, ettei minusta ole sijaisäidiksi? Eihän tästä tule mitään!
Onneksi työnohjauksessa puhuttiin positiivisesta asenteesta ja positiivisesta pedagogiikasta. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus. Huomenna ei pidä muistella sitä, mikä tänään harmitti. Pienille ihmisille tapahtuu pieniä vahinkoja, isoille tapahtuu isoja. Eihän se haittaa, että poika puri auton penkistä palan, kun itse peruutin takapuskurin kukkalaatikkoon. Lopulta oli vain hyödyksi, että poika työnsi keskuspölynimurin putkeen lihapullia. Tavallinen imuri on paljon ketterämpi liikutella.
Laatuaika. Siitä työpaikkani taukotilassa keskusteltiin usein. Se on sellaista, että suunnittelee elämäänsä ja omistautuu itselleen. Se on sellaista, että menee värianalyysiin, manikyyriin, pedikyyriin ja oopperaan. Se on sitä, että upottaa jalkansa lomakohteen rantahiekkaan ja lukee lempikirjaa palmun alla viiniä siemaillen. Se on sitä, että mies on ostanut avoauton syntymäpäivälahjaksi.
Ei! Rakastan juuri tätä, työtä. Rakastan juuri tätä elämää, ja rakastan tuota kiukkuista poikaa. Aikani on laadukasta – siis laatuaikaa. Rakastan sitä, että meidän perhe voi tarjota lapselle kodin. Toivon, että minulla on riittävästi viisautta lopettaa tekemästä tätä työtä heti, jos huomaan, etten tee tätä sydämestäni. Toivon, että tuon pienen pojan polut johtaisivat kohti onnea ja iloa, mihin ikinä hän kulkeekin. Sellaista se vain on, rakkaus. Ei se häviä.
Tarja, perhehoitaja